Deftones juliste

Harva raskas yhtye on tasapainoillut raakuuden ja kauneuden välillä yhtä sulavasti kuin Deftones. Yhtye perustettiin Sacramentossa, Kaliforniassa, vuonna 1988 lukiokavereiden Chino Morenon, Stephen Carpenterin ja Abe Cunninghamin toimesta, ja he kasvoivat aikuisiksi nu-metal-aikakaudella mutta ulottuivat aina sen tuolle puolen, kietoen shoegaze-sumua, unipop-melodiaa ja hiphop-rytmiä murskaavaan, alaviritettyyn kitaratyöhön. Lopputulos on ääni joka voi vaihtua kuiskauksesta huutoon yhden tahdin sisällä. Tämä kokoelma jäljittää tuota kolmenkymmenen vuoden kaarta itse kansitaiteen kautta, tarjoten jokaisen Deftones-studioalbumin kannen galleriatasoisena seinätaiteena jonka voit kehystää, ripustaa ja jonka kanssa voit elää vuosia. Jokainen vedos toistetaan uskollisesti niin että yksityiskohdat jotka tekivät näistä kansista ikonisia säilyvät täydessä koossa.

Sacramenton vuodet

Tarina alkaa albumista Adrenaline, joka julkaistiin 3. lokakuuta 1995 Maverick Recordsin kautta ja jonka tuotti Terry Date, studiokäsi joka muovaisi yhtyeen ääntä sen tärkeimpien vuosien ajan. Se on raaka, kiertynyt debyytti, täynnä alaviritettyä jännitettä, heimomaista rumpalointia ja Morenon kurkkuaan raastavaa laulutapaa, sisältäen piilotetun kappaleen nimeltä "Fist" jonka tuotti Ross Robinson. Kaksi vuotta myöhemmin Around the Fur saapui 28. lokakuuta 1997 ja työnsi yhtyettä kohti valtavirtaa kappaleiden "My Own Summer (Shove It)" ja koskettavan "Be Quiet and Drive (Far Away)" voimalla. Lauluntekeminen oli terävämpää, dynamiikka laajempaa, ja hiljainen-kova-vuorovaikutus joka tulisi määrittelemään yhtyeen oli nyt täysin fokuksessa. Yhdessä nämä kaksi levyä dokumentoivat yhtyeen joka oli jo levoton genressä johon se luokiteltiin.

White Pony -läpimurto

Kaikki muuttui albumin White Pony myötä. Julkaistuna 20. kesäkuuta 2000, jälleen Terry Daten kanssa ja nyt Frank Delgadon levysoittimet ja koskettimet täysjäsenenä mukana, se debytoi sijalla 3 Billboard 200 -listalla noin 178 000 myydyllä kappaleella avausviikollaan. Laajalti yhtyeen mestariteoksena pidetty se yhdisti metallin painon shoegaze-tunnelmaan ja taiderockin kunnianhimoon, ja siinä vieraili Toolin Maynard James Keenan kappaleessa "Passenger". Single "Elite" voitti vuoden 2001 Grammy-palkinnon parhaasta metallisuorituksesta 43. Grammy-gaalassa, edelleen yhtyeen ainoa Grammy-voitto. Kolme vuotta myöhemmin nimikkolevy Deftones seurasi 20. toukokuuta 2003, debytoiden sijalla 2 ja nojautuen entistä syvemmälle trip-hop- ja shoegaze-tekstuureihin singleillä kuten "Minerva" ja "Hexagram". Se sinetöi kulta- ja platinalevyjen sarjan ja vahvisti että yhtyeen nälkä tunnelmalle kasvoi vain.

Menetys, uudelleensyntyminen ja Sergio Vega

Saturday Night Wrist, joka julkaistiin 31. lokakuuta 2006 ja jonka tuottivat Bob Ezrin sekä entinen Far-kitaristi Shaun Lopez, syntyi sessioista jotka olivat niin kireitä että ne melkein lopettivat yhtyeen. Vaikeammat ajat seurasivat. Marraskuussa 2008 basisti Chi Cheng loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa ja vaipui koomaan, ja hän kuoli 13. huhtikuuta 2013 42-vuotiaana. Sen sijaan että olisi hajonnut, Deftones hyllytti keskeneräisen Eros-nimisen albumin, kokoontui uudelleen entisen Quicksand-basisti Sergio Vegan kanssa, ja kanavoi surunsa albumiin Diamond Eyes vuonna 2010. Nick Raskulineczin tuottama levy oli laihempi, kirkkaampi ja oudon toiveikas. Raskulinecz palasi albumille Koi No Yokan vuonna 2012, kärsivälliselle ja laajalle levylle jonka nimi viittaa löyhästi tunteeseen että väistämättä rakastut, ja monet fanit sijoittavat sen aivan White Ponyn rinnalle.

Myöhäiskauden renessanssi

Gore saapui vuonna 2016, sen tuotti osittain Matt Hyde ja se debytoi sijalla 2 Billboard 200 -listalla, jakautunut mutta seikkailunhaluinen kokonaisuus joka nosti esiin Carpenterin kerrostetut kitaratekstuurit ja Morenon unenomaisemmat vaistot. Sitten tuli Ohms vuonna 2020, julkaistu Reprise Recordsin kautta jälleennäkemisenä Terry Daten kanssa ja viimeisenä albumina jolla Sergio Vega soitti, sen kannen suunnitteli pitkäaikainen yhteistyökumppani Frank Maddocks tuhansista pienistä pisteistä. Ohms päätti yhden luvun ja avasi uudelleen keskustelun siitä mihin yhtye menisi seuraavaksi, mutta se todisti että heidän vaistonsa jännitteelle ja vapautukselle oli yhä terävä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen. Jokaisella aikakaudella yhtyeen visuaalinen identiteetti on ollut yhtä harkittu kuin sen musiikki, riisutuista muotokuvista abstrakteihin värikenttiin, ja juuri siksi nämä kannet palkitsevat suurena painettuna ja kehystettynä.

Yhdessä ripustettuna nämä yhdeksän kantta lukevat kuin uudelleensyntymisen päiväkirja, debyytin heimomaisesta jyskeestä Ohmsin kimmeltävään tiheyteen. Yksinään ripustettuna jokainen ankkuroi huoneen. Vetäytyitpä sitten Sacramenton vuosien varhaiseen raivoon tai myöhäiskauden laajakuvaiseen suurellisuuteen, tämä kokoelma antaa sinun rakentaa aikajanan yhdestä vaihtoehtometallin omaperäisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä, yksi juliste kerrallaan.